Mikä mahtaa olla syynä siihen, että meidän suomalaisten on niin kovin vaikea katua ja lähes mahdotonta tunnustaa virheitämme ja vielä mahdottomampaa pyytää niitä anteeksi. Ehkä taannoinen kirkonmäellä jalkapuussa istuminen kaiken kansan ihmeteltävänä on ollut luomassa sellaista vaikenemisen, peittelyn ja kieltämisen kulttuuria, ettei siitä päästä eroon enää millään.
I wonder what might be the reason that it's so difficult for the Finnish people to repent and almost impossible to confess and still more difficult to apologise. Perhaps the old custom when the criminals were publicly bound on stocks has formed such a culture of silence, cover-up and denial we'll never get rid of.
Jopa kristillinen julistus on vääntynyt yksipuolisen anteeksiannon korostamiseksi. On totta, että Isä meidän -rukouksessa sanotaan "anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme" (yleisimmin luetun Matteuksen evankeliumin mukaan) ja "anna meille meidän syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle velallisellemme" (Luukkaan evankeliumin mukaan), mutta kuitenkin haluan kysyä: voiko inhimillisen toiminnan asettaa esikuvaksi, malliksi tai perusteeksi Jumalan anteeksiantamukselle? Olemmeko me muka Jumalan yläpuolella?
Even the christian declaration has been twisted to stress/emphasise only forgiveness. It's true that we read "forgive us our debts, as we forgive our debtors" (Matthew 6: 12) and "forgive us our sins; for we also forgive every one that is indebted to us" (Luke 11: 4), but I want to ask: can we set the human action to God as an example, a pattern or a reason for his forgiveness? Are we supposedly above God?
Ehkä anteeksipyytäminen ei kuitenkaan ole vaikeaa ainoastaan meille suomalaisille. Tulin siihen tulokseen selatessani muutamia tähän aiheeseen liittyviä raamatuntekstejä. Näyttää nimittäin siltä, että Jobia lukuunottamatta Raamatussa ei juuri puhuta ihmisen katumisesta mitään. Sen sijaan Jumalan kerrotaan katuneen yhtä jos toistakin asiaa.
Maybe to apologise is hard not only for the Finns. I came to this conclusion when I was leafing some Bible texts of this theme. Except Job the Bible doesn't mention any other men who has ever regretted/repented. But God has repented many times.
Asian selvittämiseksi otan lähtökohdaksi seuraavat tekstit:
"Ei Jumala ole ihminen, niin että hän valhettelisi, eikä ihmislapsi, että hän katuisi..." (4. Moos. 23: 19)
"Ja hän, joka on Israelin kunnia, ei valhettele eikä kadu; sillä hän ei ole ihminen, että hän katuisi." (1. Sam. 15: 29)
However my starting point is this:
"God is not a man, that he should lie; neither the son of man, that he should repent..." (Num. 23: 19)
"And also the Strength of Israel will not lie nor repent: for he is not a man, that he should repent" (1 Sam. 15: 29)
Katumuksesta kertovissa Raamatun teksteissä verbinä on heprean נחם (nacham), ja se voidaan kääntää
1. katua, alkaa ajatella toisin
2. olla pahoillaan, armahtaa, sääliä
3. viettää suruaikaa
4. saada lohdutusta, ottaa vastaan lohdutusta
5. saada hyvitystä
The Hebrew verb in the Bible texts telling about repentance is נחם (nacham) meaning
1. repent, begin to think in a new way
2. be sorry, regret, pardon, have mercy, pity
3. spend time in mourning
4. get consolation
5. get a refund
Näin ollen teksteissä, joissa Jumalan kerrotaan katuneen, on kysymys siitä, että Jumala on luonteensa mukaisesti ollut armollinen ja säälivä, eikä siitä, että hän olisi ensin ajatellut yhdellä tavalla ja muuttanut sitten katumuksessa ajatuksiaan ja toimintaansa.
Thus the texts telling about God's repentance underline that God has been merciful and compassionate according to his own character not about his changed thinking and action.
Jobin katumus puolestaan ilmeni siinä, että hän peruutti sanansa ja puheensa huomattuaan, että hänen mielikuvansa Jumalasta oli ollut puutteellinen pelkän "korvakuulon" perusteella (Job 42: 5). Job sanoi katuvansa "tomussa ja tuhassa" vääriä puheitaan, mutta tuhkaläjässä hän oli istunut jo niitä puhuessaankin (Job 2: 8).
In turn Job expressed his repentance when he wanted to retract his words and speech after noticing that he had a defective understanding about God based on the hearing of the ear (Job 42: 5). Job said that he'll repent his false words "in dust and ashes", but he had sat among the ashes from the very beginning of his story (Job 2: 8).
Samoin kuin sanaa "katumus" ei myöskään sanaa "anteeksipyytäminen" mainita Raamatussa, mutta hakusanalla "anteeksi" löytyy tekstejä sekä anteeksipyytämisestä että anteeksiantamisesta. On täysin selvää, että anteeksipyytäminen edeltää anteeksiantamista, ja että anteeksiantaminen edellyttää anteeksipyytämistä.
I can't find the word "katumus" (repentance) nor the word "anteeksipyyntö" (apologising) in the Bible but by the keyword "anteeksi" (sorry/excuse me) I can find both apologising and forgiveness. It's totally clear that apologising precedes forgiveness and forgiveness requires apologising.
Temppeli uhrijärjestelmineen antaa meille selvän esimerkin. Kansa toi papille ensin uhrin omana anteeksipyyntönään, ja sen jälkeen pappi luki heille armahduksen ja anteeksiannon sanat (3. Moos. 5: 16).
The temple and it's offerings give us a clear example. People brought at first their offerings to the priest as their own apologising and then the priest gave them forgiveness (Lev. 5: 16).
Anteeksipyytämisen tärkeydestä löytyy hyvä teksti sekä Vanhasta että Uudesta Testamentista.
"Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon" (Sanal. 28: 13).
"Pitäkää itsestänne vaari! Jos sinun veljesi tekee syntiä, niin nuhtele häntä, ja jos hän katuu, anna hänelle anteeksi" (Luuk. 17: 3).
Both the Old and the New testament has a good text about the importance of the apologising.
"He that covereth his sins shall not prosper: but whoso confesseth and forsaketh them shall have mercy" (Prov. 28: 13)
"Take heed to yourselves: If thy brother trespass against thee, rebuke him; and if he repent, forgive him" (Luke 17: 3).
Yksipuolinen anteeksiantamisen korostaminen johtaa siihen tilanteeseen, että kärsinyt/loukattu osapuoli jää pysyvästi nuolemaan haavaansa toisen osapuolen päästessä pälkähästä "halvan armon" turvin. Tällainen yksipuolisuus on valheellisuutta, jota johtaa Perkele, Jumalan vastustaja, joka on valheen isä (Joh. 8: 44).
To emphasise only forgiveness leads to a situation that the hurted one keeps licking his ulcers when the other partner escapes by the help of the "cheap grace". This kind of one-sidedness is a falsehood led by the Devil, God's opponent, who is the father of lies (John 8: 44).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti